Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Ikimuistoisin jahtipäivä.

Lisätty 15.10.2014

 

Jokavuotinen hirvijahti on se ehkä kaikkein sosiaalisin jahtimuoto kotimaisista metsästysmuodoista. Joka vuosi suomalaiseen hirvenmetsästykseen osallistuu arviolta yli satatuhatta metsästäjää. Saaliiksi saatuja hirviä kaatuu tänä vuonna noin 38000 kappaletta. Ei turhaan sanota hirven olevan riistaeläimistä se arvokkain, eikä varmasti vähiten sen valtavan lihamäärän takia, joka vuosittain löytää tiensä Suomalaisten metsästäjien pakkasiin odottamaan talven muistorikkaita syömishetkiä. Hirvijahti antaa myös ikimuistoisia hetkiä suurimmalle osalle metsästäjistä, itselleni hirvijahti on jahdeista ehkäpä se rakkain ja tärkein. Se on antanut todella paljon hyviä ja huonojakin muistoja, mutta paljon enemmän kuitenkin niitä hyviä. Varmasti iso osa metsästäjistä osallistuu hirvenmetsästykseen juuri sen sosiaalisen jahtimuodon takia, sekä sitten tietenkin on se ryhmä, joka lähtee jahtiin vain latailemaan akkujaan ja rauhoittumaan.

 

Nyt ajattelinkin kertoa yhdestä muutama vuosi sitten tapahtuneesta jahtipäivästä, joka on

 "Siinä olisi saattanut jo alkaa jahtimiehellä naama punottamaan, mikäli olisi jahtipäälliköltä eväitäkin joutunut lakki kourassa pyytämään."

ainakin itselleni jäänyt hyvin muistoihin. Varmasti on tästä päivästä joillakin jahtikavereillakin muistoja, mutta nyt kerron oman versioni päivän kulusta. Kaikille metsästäjille on sattunut jahtipäiviä, jolloin ei oikein mikään tunnu onnistuvan, tämä kertomus on yhdestä tällaisesta päivästä. 

 

Oli aivan tavallinen hirvijahdin aloitusaamu, hieman pilvistä, pari astetta lämpöä, ja isännällä intoa kuin ilmapallossa niin kuin koirallakin, joka levottomana kulki koko aamun jaloissa. On tavattoman ärsyttävää, kun koira kulkee koko ajan kintereillä siten, että kun käännyt, niin aina törmäät koiraan, aivan sama mitä teet tai minne menet, aina koira on tiellä ja jaloissa. Ei sillä, koirahan vain tietää, että kohta päästään metsään. Varsinkin sitten, kun otetaan metsästysvaatteet esille, alkaa vieläpä kovempi häsläys. Koirani hieman katseli kummastuneena, kun käskinkin mennä häkkiin eikä autoon. Ajattelin koiran olevan mukavampi odotella häkissä omassa kopissa, kuin ahtaassa autossa metsään pääsyä. Tietenkin pitää antaa niin sanottu "etuajo-oikeus" jahtikavereiden koirille, kun ovat kuitenkin oman seuran jahdissa. Päätin hakea koiran, jos tulee tarvetta, koska asumme kuitenkin lähellä majaa. No saatiin kamat autoon, ainakin mielestäni, ja lähdimme majalle käskynjakoon. Olen muutamana vuonna käynyt avustamassa vaimoni metsästysseuraa hirvijahdin aloituspäivänä koirani kanssa. Nytkin ajelimme majalle käskynjakoon ja olimme paikalla hyvissä ajoin.  On muuten mielenkiintoista, miten aina ensimmäisen jahtiaamun käskynjaossa on käsin kosketeltava jännityksen ja odotuksen sekoitus, joka suorastaan huokuu paikalla olevista, puheensorinan ja jälleennäkemisen riemun seassa. Riippumatta paikasta ja metsästysseurasta.

 

 

Passit saatiin jaettua ja porukka hajaantui paikoilleen. Pääsin jahtipäällikön viereen passiin ja

"Joskus sitä huomaa jo aamusta, ettei tästä tule hyvä päivä."

aloin purkamaan tavaroita 

autosta, pyssy on, puukko on, lipas ??? Missähän mahtaa olla allekirjoittaneen valmiiksi patruunoilla ladattu lipas? Eipä löytynyt, ei autosta, ei taskuista, eikä asepussista. Voi paha sana! Mitäs nyt? Pitäisi olla passissa jo valmiina, koira päästetään kohta auki. No eipä muuta kuin jahtipäälliköltä anelemaan: ”Olisko patruunoita; omat näemmä jäi kotiin.”, ja olihan niitä, vieläpä saman merkkisiä,  joita itse käytän. Onneksi. Sanoin vain olevani tällä kertaa kertalaukausmiehiä, kun ei ole lipastakaan mukana. Ja takaisin passiin kahdella patruunalla varustettuna. Joskus sitä huomaa jo aamusta, ettei tästä tule hyvä päivä.

 

Ajosta saatiin hirvet liikkeelle, ja eräksikin jäi vielä kaksi vasaa. Sitten lähdettiin nylkyhommiin, hirvet auton kyytiin, ja lahtivajalle, kolttua ottamaan hirviltä. Samalla pääsee porukka evästelemään ja kahville. Oli sentään eväät mukana, ettei niitä tarvinnut ruveta keneltäkään pyytelemään. Taas, onneksi. Siinä olisi saattanut jo alkaa jahtimiehellä naama punottamaan, mikäli olisi jahtipäälliköltä niitäkin joutunut lakki kourassa pyytämään.

 

Seuraavaksi lähdettiin ihan oman kotitaloni naapuriin, isolle suolle, jossa hirviä piti oleman. Koirat päästettiin irti ja puolessa tunnissa jo paukkui täysin eri puolella suota. Koirat eivät olleet vielä siellä päinkään, josta suunnasta ampuminen kuului. ”Urosta ammuttu” kuului radiopuhelimesta, ei tiedä osuiko. Jahtipäällikkö tokaisi minulle: ”Lähes hakeen koiraas, saat käydä varmistamassa osumat tai ohilaukaukset”. Minä siitä käymään kotona ja koira kyytiin ja autoon… Ai niin ne paukut ja lipas, muistin sentään ne ottaa tällä kertaa mukaan.

Päästiin ampumapaikalle, jossa odotti tuttu ja kokenut hirvimies. ”Taisin ampua ohi, kun oli niin nopee tilanne” sanoi hän. ”No kahtotaan sanoi tohtori” tuumasin, ja lähdin koiran kanssa seuraamaan jälkeä ampumapaikalta. Ei ollut merkkejä osumasta ampumapaikalla, eikä heti ihan lähelläkään, mutta koira veti kuin höyryveturi pitkin jälkeä. Ei minkäänlaista jälkeä osumasta, ei karvoja, ei verta puissa, heinikossa tai vesilammikoissa, joita suolla olikin paljon, sen tulisin huomaamaan tuonnempana.

Koiran paikannusohjelmat helpottavat jahdin ennakoimista ja tekevät siitä ainakin mielenkiintoisempaa. Kuva: Ilkka KukkonenKoiran paikannusohjelmat helpottavat jahdin ennakoimista ja tekevät siitä ainakin mielenkiintoisempaa. Kuva: Ilkka Kukkonen

Sanoin puhelimeen ” ei havaintoja osumasta, näyttäs kulkevan terveenä, mitä tehdään?” ”Odotelkaa hetki ” sanoi päällikkö ”otetaan muut koirat kiinni, niin päästät koiran irti siitä jäljeltä”.  Selvä tämä, tuumasin ja koitin rauhoitella koiraa. ”Koirat on kiinni. Päästä Remu irti vaan” kuului tovin päästä puhelimesta. Hyvä, täällä olikin jo ukko polvia myöten suossa ja solmussa koiranhihnaan. Päästin koiran irti, ja suuntasin takaisin edelliselle ampumapaikalle odottelemaan. Koiralla meni noin kolme minuuttia hakemiseen, kun jo taas alkoi haukku. ”Haukkuu jo, mut on justiinsa naapuriseuran kolmiossa”

”Anna olla siellä vaan, ne lähtee kohta sieltä kiertämään, se on niin pieni mäki”

"Koira lopetti haukun ja tuli viereeni ihmettelemään, että mitäs se ukko siellä kiroilee? Perkele. "

No hirvethän tulikin hetken päästä takaisin lähes samoille paikoille, josta olivat lähteneetkin. Hirviä oli neljä, uros ja naaras kahden vasan  kera. Haukku pysähtyikin yllättäen hetkeksi paikoilleen. Ei muuta kun ukko hiipimään haukulle, matkaa 800 metriä ja vaikeakulkuinen maasto edessä. Epätoivo hiipii selkärankaa pitkin huppuun, kun tarpoo tiheikköä ja suota pitkin,  sekä tietenkin kaikkea muutakin mahdollista estettä, jota metsästä löytyy. Sitten vasta alkoikin ne haastavat hetket.

 

Suota oli ennallistettu, joka tarkoittaa että laskuojat on tukittu. No sehän tarkoittikin sitten sitä, että matkalla haukulle tulin paikkaan, jossa olikin polviin saakka vettä, ja pahuksen moinen ryteikkö. Oli aika mielenkiintoista kulkea suopohjaista maastoa, jossa muutenkin upottaa välillä, saatika sitten suolla, joka oli muuttunut viime käynnin jälkeen aivan lettosuoksi. Minun koirani on sellainen, joka kammoaa vettä aina välillä, ja taas välillä mennään hirvien perässä vaikka millaisten ojien ja lammikoiden yli. Tällä kertaa taas taisi olla koiralla se pelkotilapäivä. Koira lopetti haukun ja tuli viereeni ihmettelemään, että mitäs se ukko siellä kiroilee? Perkele. Koira kulki vierellä kuin nainen korkeissa koroissa metalliritilällä niin sanotusti varpaillaan sipsutellen. Oli muuten aika koomisen näköistä.

 

Koira hihnaan ja matka jatkuu, ”Ei P&/%#&!  Täällähän tarvitsee kumiveneen, on niin paljon vettä” sanoin radioon, kun vesi nousi jo polviin, onneksi on kalvohousut jalassa,  tuumasin. Koirakin sotki itsensä kaatuneeseen puuhun, kun koitti päästä kuivin jaloin eteenpäin. Kiertää ei märkää paikkaa kannattanut, olisi tullut kiertoa monta kilometriä, niinpä jatkettiin rasittavaa matkaa. Siitä päästiin kuitenkin lopulta etenemään, tosin aikaa kului hieman liikaakin matkaan nähden. Tällä välin tulikin tieto, että oli kaksi vasaa nurin ja naarasta pitäisi lähteä jahtaamaan. Ei muuta kun kaadolle päin, olin jo koiran päästänyt irti, kaikkien solmujen ja kiertämisien jälkeen, ja se löysikin kaadolle paljon ennen isäntää. Pääsin kaadolle ja totesin ampujalle että ” Tuonne en muuten enää vapaaehtosesti mene”. Vettä valui munia myöden housuista ja hiki oli melkoinen, mutta ei kun eteenpäin, sanoi mummokin siellä kuuluisassa lumessa. ”Naarasta lähdetään jahtaamaan” päätti jahtipäällikkö seuraavan juonenkäänteen, ei kun koira hihnaan ja jonkun matkaa jälkeä pitkin eteenpäin. Päästin koiran irti ja kohta, ehkä muutaman minuutin päästä, kuului jälleen sitä jo tutuksi tullutta haukahtelua.

Naaras ei pysähtynyt lainkaan, vaan jolkotteli koko ajan koiran edellä pitkin suota. Suolla jossa olimme, menee iso-oja joka katkaisee suon, ja toimii samalla aika hyvin hirvien oppimana esteratana koirille. Naaras kulki hiukan aikaa edestakaisin suolla kuivempia reunamia pitkin,  ja sitten hyppäsi ojasta yli kaikkein tiheimmästä kohdasta. Minä rompelsin sinne perässä odottaen, että koira jatkaisi matkaa hirven perässä, jota se ei kuitenkaan tehnyt, vaan juoksi edestakaisin pitkin ojanvartta avuttomana uikuttaen. Koira oli ihan sen näköinen kuin joku olisi varastanut siltä luun, ja koira tietäisi tasan tarkkaan missä se on, mutta ei pääse sinne luuta hakemaan. Kaverit sanoivat, että ojaan on rakennettu uusi silta, jota pitkin pääsee helposti yli. Oja on aika iso kuivaannkin aikaan, ja nyt se oli paikoitellen lähes joen levyinen ja syvyinen. Paikka jossa olimme, oli ojan reunoilta jyrkkä ja vettä niin paljon, että koira ei uskaltanut mennä yli. Vettä oli jopa niin paljon, ettei hyppäämällä yli mennä ainakaan meikäläisen varustuksella ja elintasokummulla.

 

Lähdin kävelemään pitkin ojan vartta ja toivoin törmääväni siltaan, ainoastaan huomatakseni käveleväni väärään suuntaan. Ei ollut, ei tullut siltaa, jonka ilmoitin myös radioon, ehkä tavalla joka ei ollut aivan radioliikennekurin mukaista.” P…..E täällä mitään siltaa ole”, ” On siellä turvesuon kohdilla” kuului radiosta. No voi perhana, olin aivan väärässä suunnassa, ei auttanut muu kuin katsella muuta ylityspaikkaa. Hetken päästä löysin kaksi isoa kaadettua koivunrunkoa, joita pitkin olin joskus pari vuotta sitten mennyt ojasta yli. Siinä mietin hetken, että mites tästä nyt oikein edetään, ajattelin ottaa koiran kainaloon ja koivunrunkoja pitkin ojasta yli, no se oli omasta mielestäni tosi hyvä ajatus, eli ei kun toteutukseen. Virhe.

 

Tällä tavalla jokunen vuosi sitten ylitimme karhujahdissa pienen joen, jota koira ei suostunut muuten ylittämään, sillä kerralla kylläkin alla oli tukeva lankkusilta. Ajattelin kuitenkin asiaa vasta sitten hiukan pidemmälle, kun otin koirani syliin. Koiran strategiset mitat kun ovat edelliskerrasta HIEMAN muuttuneet. Koiralla on tällä hetkellä korkeus 64,5cm, ja painoa 35kg eli iso jämpti. Jaksoin kuitenkin aika hyvin pitää koiran kainalossa, ja lähdinkin hivuttautumaan pitkin koivunrunkoja. Samalla tuli mieleen, etten tietenkään voi pitää asetta toisessa kädessä, kun ylitän ojaa, niinpä ase puunnojalle ja matka jatkuu. No siitä sitten pikkuhiljaa hivuttelin itseäni pitkin niljakkaita koivunrunkoja. Aivan samalla hetkellä, kun tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olin jo puolivälissä matkaa, kuulin pahaenteisen rasahduksen altani, ”Ei Perse”..... Seuraava tapahtumasarja tapahtuu noin kolmen sekunnin aikana: minä heitän koiran sylistäni ojan toiselle rannalle, ja samalla hetkellä allani olevat puunrungot katkeavat alta, ja ukko selälleen noin 50cm syvään veteen. Ajatuksissa tapahtui melkoinen räjähdys, kun tajusin olevani ojassa selällään. Missä puhelin, missä radiopuhelin, missä vara-akut jne. jne. Kaikki noin sekunnin murto-osassa, vielä ollessani veden alla. Ja VESI OLI KYLMÄÄ!

 

"Ilme joka koiralla oli, näytti koiran kysyvän innokkaana: "Mites menee, onks kaikki okei kun uimassakin kävit?"

Noustessani ylös, tajusin vasta mitä oikein tapahtui, olin pudonnut ojaan ja nyt pitää tehdä jotakin, ensimmäisenä noustuani ylös ojasta menin hakemaan asetta, joka oli lähtörannalla puun nojalla. Tarttuessani aseeseen huomasin, miten koira tuli nuolaisemaan kättä, ja ilme joka koiralla oli, näytti koiran kysyvän innokkaana: "Mites menee, onks kaikki okei, kun uimassakin kävit?" Minä siihen, että miten Helvetissä sinä olet tällä puolen ojaa? No koirahan oli hypännyt katsomaan isäntää, kun isäntä kiipes toiselle puolelle. ET SITTEN VOINUT HYPÄTÄ AIEMMIN!?!?!! Voitte kuvitella mitä liikkui päässä sillä hetkellä, ei ehkä ihan painokelvollista edes peiteltynä. Kaikki, jotka kuulivat radioliikenteen siitä hetkestä eteenpäin, kuulivat varmasti, etten ollut ihan parhaimmillani ainakaan hermojeni suhteen.

Radioliikenne oli hetken hiljaa ja sitten sanoin meneväni kohti peltoa ja tulevani pois. Olin vuorostani aika koomisen näköinen ilmestys, kun vesi valui joka puolelta ja kengät lotisivat joka askeleella. Jonkun ajan päästä tulin kuin tulinkin sille kyseiselle sillalle, jota etsin jo aiemmin, ja tästä innostuneena ilmoitin radioon: ” Komento takas, silta löyty, menen hirven perään” Tällä kertaa en kuitenkaan yrittänyt kantaa koiraa yli, vaan annoin sen hakea ylityspaikan ihan itse.

 

"Ajattelin että jos ei koira tule perässä niin ajan hirven itse passiin."

Koirahan piti melkoista mekkalaa tovin ojan toisella puolella, kun itse menin yli ja se jäi rannalle. Lähdin heti hakemaan jälkeä, josta hirvi oli mennyt yli. Löysin jäljet aika läheltä siltaa ja ajattelin, että seuraavaksi tyhjennän kengät ja puristelen muut vaatteet kuivaksi. Samalla kun sain ensimmäisen kengän pois jalasta, niin koira tuli metsästä kovalla tohinalla. Jatkoin riisumista ja koira touhusi hetken jotakin aivan omiaan, sitten, kuin salamaniskusta, siihen tuli ylimääräistä virtaa, kuono nousi ja koira juoksi metsään. Minä riisuin loputkin vaatteet ja puristelin niistä vettä pois, oli hauskaa huomata, että kalvohousut ja kengät piti hyvin veden myös sisäpuolella, sillä sitä tuli paljon, kun avasin lahkeenkiristimet housuista. Kengistä tosin en saanut puristettua vesiä pois kuin sen verran, mitä kaatamalla tuli. Sain juuri vaatteet takaisin päälle, kun kuulin, että koira haukkuu, eikä ollut kovin kaukana. Ilmoitin heti radioon, että lähden kohta haukulle, kunhan on haukkunut tovin ja haukun kohteena oleva hirvi rauhoittuu hieman, se vain ei oikein tahtonut rauhoittua. Pysyi kuitenkin samalla palstalla.

 

Lähdin pikkuhiljaa kulkemaan kohti haukkua ja samalla katselin tutkasta minne päin koiralla ja hirvellä matka käy. Hirvi lähtikin kulkemaan kohti edessä olevia passeja, hirvi kulki hiljaa, niin että koira pystyi kiertämään hirveä ja haukkumaan koko ajan. Ja haukku oli komeaa kuunneltavaa. Hirvi kävi lähes pellolla ja lähti tulemaan takaisin päin. Itse olin tulossa jo kohti haukkua, kun huomasin hirven tulevan takaisin, mutta 300 metriä eri kohdasta, kuin mistä  se meni peltoa kohti. Minä olinkin sitten jo turvesuon kohdalla, mutta toisella puolella, mistä koira ja hirvi olivat tulossa takaisin. Mietin siinä, kun olin jo puolessa välissä turvesarkoja, että tuostahan minä oikaisen, kun on tasaista turvesarkaa kuljettavaksi. No sehän ei sitten mennyt ihan niin kuin Strömsöössä. Huomasin suon puolessa välissä sarkaa, että pirulainen, täällähän upottaa hiukan, mietiskelin siinä kulkiessani ja etsiessäni kuivia kohtia suosta, että kyllähän tästä yli mennään. Matkaa oli saran reunaan joku 70 metriä, kun tuli eteen kohta, joka oli aivan järkyttävää suovelliä. ”Voi P…….E tämäkin vielä”, mietin, kun kuuntelin koiran haukun tulevan kokoajan lähemmäs. Ei ollut jahtimiehellä taaskaan muuta mahdollisuutta, kun mennä siitä yli mistä ajattelikin. Suo oli täyttä turvevelliä, jonka paksuus oli noin puoli metriä pahimmista paikoista. Vähimmilläänkin velliä oli noin kolmekymmentä senttiä. Päästyäni toiselle puolelle kovalle maalle, oli minulla jo Eu:n standarditkin läpäisevän kokoinen sarvi otsassa, kamppeet märkänä ja polvia myöten suopaskassa. Olo ei ollut mikään kehuttava, mutta onneksi koira ja hirvi tulivat kohti minua, ei ollut niin pitkä matka haukulle. Pääsinkin kaikesta huolimatta melko lähelle haukkua vain parin sadan metrin jälkeen, ja näin hirven jalat viidenkymmenen metrin päässä kuusikossa.Joskus onnistunut päivä hirviporukalle ei tarkoita onnistunutta hirvipäivää kaikille. Kuva: Michael JohanssonJoskus onnistunut päivä hirviporukalle ei tarkoita onnistunutta hirvipäivää kaikille. Kuva: Michael Johansson Otin aseen valmiiksi ja hiivin lähemmäs hirven ja koiran kulkusuuntaan, onneksi tuulesi sentään oikeasta suunnasta. Sen suopaskan hajua olis lähteny siatkin karkuun. Tulin pienen ojan reunalle, jossa oli tiheää pusikkoa reunalla, josta pitäisi päästä läpi, pääsinkin hivuttautumaan pusikosta läpi ja toiselle puolen ojaa, josta oli parempi näkyvyys hirveen ja koiraan. Sain hyvän asennon ja jäin odottamaan hyvää paikkaa, johon hirvi kohta kulkee, mutta eipäs vaan tullutkaan, vaan toppasi suuren kuusen taakse, johon ei ollut mitään mahdollisuutta ampua.

"Nyt se päivän alussa vitsailemani epätoivo iskee ihan todella"

Ajattelin siirtyä hiukan parempaan kohtaan sivusuunnassa. No sehän ei sopinutkaan hirvelle, vaan hirvi huomasi miehen ja otti kovan karkon taas kohti suota. Koiran tutkaa katselin ja ilmoitin päällikölle, että hirvi otti karkon ja meni ojasta yli suolle koiran kera (kyllä sitä nyt mennään heittämällä ojasta yli). Sanoin radiopuhelimeen että ”nyt mulle riitti, mä tulen pois täältä metästä”. Kuljin sen kolmisen sataa metriä ja tulin kääntöpaikalle, jossa oli sen edellisen ampujan auto, ajattelin pääseväni lämpimään autoon. Laitoin pyssyni auton nojalle ja kun käänsin selkäni kuului kova kolahdus, ”Voi P…..E TÄÄ EI OO TOTTA” mietin. No ase tietysti kaatus ja kovat kolhut kiikariin, ei voinut muuta kuin nieleskellä tätä päivää. Auton omistaja saapui paikalle ja ajattelin, että nyt pääsee lämmittelemään, tuli aika kylmä melkolailla heti, kun lopetti kävelemisen. Vaan ei sekään mennyt niin kuin piti, ei ollut kaverilla avaimia, jolla auton saisi käymään. ”No nyt on kaikki hyvin” tuumasin kun nojasin autoon. "Nyt se päivän alussa vitsailemani epätoivo iskee ihan todella" Ei ollut kovinkaan kaukana, ettei iso mies pillahtanut itkuun. Pienikin vastoinkäyminen vielä, niin olisin itkenyt polvillani, kuin pieni vauva, jolta joku on varastanut lelun kädestä. Mies on märkä, väsynyt, kylmissään, kainaloita myöden suosohjossa, puhelimesta akku loppu, aseen kiikari mahdollisesti rikki ja koira vielä metässä. Onneksi koira oli tulossa takaisin päin ja saatiin se kiinni kohtuullisen helposti, kotona ajattelin tarkistella vauriot. Noh, vauriot olivat kuitenkin aika pieniä, pientä rasitusta ja rakkoja kantapäissä, eikä edes varsinaisia kalustotappioita, poislukien allekirjoittaneen itsetunto.

Tässä tämä kertomus päivästä, jonka ainakin itse muistan varmasti lopun ikääni. Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti, ja vieläpä nautitte lukemastanne.

Ps. Palautteen saa antaa Eräportin facebook sivuille ja muistakaahan ihmeessä jakaa omia tarinoitanne sinne. Ties vaikka pääsisi ihan julkaistavaksi asti. ;-)

 

-Timo ja Remu